Terrori monikulttuurisuutta ja sekularismia vastaan

Pariisin terrori-iskujen jälkeisenä päivänä 14.11.2015 Psykologit yrittäjinä -konferenssin osallistujia neuvottiin kirjoittamaan aiheista, jotka ovat sydäntämme lähellä. Oikeastaan kirjoitin tästä jo yhden blogikirjoituksen tammikuussa Charlien Hebdon iskujen jälkeen, mutta en koskaan julkaissut sitä, koska se tuntui liian henkilökohtaiselta. Tätäkin kirjoittaessani mietin, onko kaikki tärkeä jo sanottu. Tänään (15.11.2015) Helsingin Sanomissa Sami Sillanpää kirjoitti, miksi eurooppalaisista kohteista juuri Pariisiin iskettiin toistamiseen: ”Se on maailmankaupunki, monikulttuurinen keskus, jossa ihmiset erilaisuudestaan huolimatta osaavat sinnikkäästi tulla toistensa kanssa toimeen. Juuri sitä jihadistit vihaavat. Heidän ihanteensa on totalitaristinen pakkovalta, jossa kukaan ei saa olla erilainen.”

Pariisin monikulttuurinen elämäntapa on tehnyt siitä minulle ammatillisesti tärkeän paikan, ja Helsingin lisäksi Pariisi on kaupunki, jossa tunnen olevani eniten kotona. Olen asunut sekä 11. kaupunginosassa, jossa Charlie Hebdon toimitus sijaitsee ja joka oli taas terroristien kohteena, sekä 12. kaupunginosassa, jossa juutalaiseen kauppaan iskettiin tammikuussa. Minun on yhtä helppo nähdä mielessäni Helsingin kadut ja Tavastia kuin Rue de Charonne, Rue Faidherbe, Rue de la Fontaine au Roi ja Bataclan -konserttisali.

Kun olin Pariisissa maaliskuussa, maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa työskentelevät psykologian ammattilaiset järjestivät keskustelutapahtumia, joissa käsiteltiin tammikuun iskuja sananvapautta ja ranskalaista kulttuuria kohtaan. Monikulttuurisuuden ammattilaiset olivat yhtä mieltä siitä, että terrorismin vastaisessa taistelussa tärkeimpiä keinoja ovat todellisen tasa-arvon korostaminen ja erilaisuuden aito arvostaminen. Epätasa-arvo, syrjintä, rasismi ja eriarvoiset mahdollisuudet yhteiskunnalliseen osallistumiseen ruokkivat vihaa ja väkivaltaa. Terrorismissa ja ihmisten murhaamisessa ei ole kyse kulttuurien yhteensopimattomuudesta. Sami Sillanpään sanoin: ”Isis ei edusta mitään sivilisaatiota. Olisi suuri virhe antaa sille sellainen kunnia. Kyse on väkivaltaisesta, aivopestystä murhajoukosta. Isisin jäsenet eivät edusta mitään muuta kuin omaa rappiotaan ihmisinä.”

Ranskassa islamistiterroristeja provosoivat myös maallinen kulttuuri ja kriittinen suhtautuminen uskontoon. Tammikuussa kirjoitin, että ”ranskalaiseen kulttuuriin ja historiaan kuuluvat vahvasti kirkon ja uskonnollisten arvojen kyseenalaistaminen ja pilkkaaminen. Ei vain islam tai juutalaisuus, vaan myös katolinen kirkko on saanut osansa pilkasta jo vuosisatojen ajan. Tunnetuimpia satiristeja lienee Voltaire, jonka kirjoitukset ovat yhä ajankohtaisia ja osuvia”. Boulevard Voltaire oli yksi perjantain iskujen kohteista.

Ranska on yksi harvoista maista, joissa kirkko ja valtio on erottu toisistaan. Toisin kuin Suomessa, Ranskassa kirkkovihkiminen ei riitä avioliiton solmimiseen, vaan lisäksi tarvitaan siviilivihkiminen valtiota varten. Julkisissa kouluissa ei opeteta uskontoa, eikä siellä tulisi kyseeseen, että esimerkiksi aamunavauksen sisältö olisi uskonnollinen tai että kevätjuhlassa laulettaisiin virsiä. Eilen Charlie Hebdon toimittaja Joann Sfar toivoi, ettei #prayforParis hashtagia käytettäisi, koska uskonnon puoleen kääntyminen ja rukoileminen eivät ole sitä, mitä Ranska tarvitsee nyt.

Seuraava Pariisin matkani on jo varattu. Joulumarkkinat, glögi lämmitetyillä terasseilla ja ystävien kanssa vietetty aika kaduilla, toreilla ja ravintoloissa on taistelua pelkoa vastaan ja kunnioitus pariisilaiselle, maalliselle elämäntavalle. #ParisIsAboutLife

Joann Sfarin piirros 14.11.2015

Joann Sfarin piirros 14.11.2015

Älykkyydestä mittaa

Kriittistä ajattelua ja psykometriikan tutkimusmetodeja voi harjoitella tutustumalla alan kirjallisuuteen

Törmäsin erään blogin kommenttien kautta vanhaan väitteeseen, että tietyt kansat ovat älykkäämpiä kuin toiset. Nettikommentit kannattaa usein jättää huomiotta, mutta Suomessa ajatusta maiden välisistä älykkyyseroista on tuonut esiin myös Tampereen yliopiston edesmennyt valtio-opin emeritusprofessori Tatu Vanhanen. Vuonna 2002 hän ja Richard Lynn julkaisivat kirjan ”IQ and the Wealth of Nations”, jossa tutkijat osoittivat mielestään todeksi aasialaisten ja länsimaisten kansojen älyllisen ylivertaisuuden eteläamerikkalaisiin ja afrikkalaisiin kansoihin nähden.

Tieteen tekemisen ja opettamisen lisäksi tutkijoilla on velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Asiantuntijoiden pitää ottaa kantaa ja auttaa esimerkiksi päättäjiä sellaisissa asioissa, joissa jälkimmäiset eivät ole itse asiantuntijoita. Mutta voiko kaikkeen tutkimustietoon ja kaikkien asiantuntijoiden pätevyyteen luottaa? Miten älykkyyden (potentiaalista) kulttuurista ja maantieteellistä vaihtelua pitäisi tutkia? Entä miten tutkimukset on todellisuudessa tehty?

1. Käsitteen määrittely

Psykologit ovat älyllisten toimintojen ja niiden yksilöllisen vaihtelun mittaamisen ammattilaisia. Psykologisissa tutkimuksissa on aina ensimmäiseksi määriteltävä tutkittava käsite. Mitä on älykkyys?

APA:n (American Psychological Association) perustaman älykkyystyöryhmän mukaan psykologian asiantuntijat eivät ole, monista yrityksistä huolimatta, päässeet yksimielisyyteen älykkyyden määrittelyssä (Neisser, 1996). Älykkyyteen näyttäisi liittyvän ainakin kyky tehokkaaseen ongelmanratkaisuun, kokemuksesta oppiminen ja ympäristöön sopeutuminen. Koska eri puolilla maailmaa ympäristöt, kokemukset ja ongelmat ovat erilaisia, on älykkyys väistämättä ainakin osin, jos ei kokonaan, kulttuurisesti vaihteleva käsite. Älykkyyden määrittely on siis vaikeaa, ja usein tyydytään ajattelemaan, että älykkyys on sitä, mitä älykkyystestit mittaavat. Tämä kehäpäätelmä ei kuitenkaan oleellisesti auta ymmärtämään älykkyyttä. Psykologit puhuvatkin mieluummin yksittäisistä älykkyyden osa-alueista, kuten kielellisestä päättelykyvystä. Näiden eri kykyjen laadullinen ja suhteellinen arviointi kertoo yksilöistä usein enemmän kuin kokonaisälykkyysosamäärän laskeminen. Jos älykkyysosamäärän kuitenkin haluaisi laskea, tarvittaisiin siihen tietoa suoriutumisesta useassa eri kykyä mittaavassa tehtävässä, ei vain yhdestä osa-alueesta.

Kansojen (tai ”rotujen”) älykkyyserojen tutkiminen pohjautuu myös ajatukseen älykkyydestä perinnöllisenä, biologisena ominaisuutena. Älykkyyden käsitteen määrittelemisen vaikeus näkyy tässäkin: Pohjois-Amerikassa älykkyys nähdään lähinnä sisäsyntyisenä ominaisuutena, mutta Japanissa (Lynnin ja Vanhasen listan älykkäimpiä kansakuntia) omia ponnisteluita ja satsaamista koulunkäyntiin pidetään keskeisinä älykkyyden lähteinä (Heine ym., 2001). Myös tutkimukset osoittavat, että ympäristö (ennen kaikkea koulunkäynti) vaikuttaa älykkyyteen – ainakin jos älykkyydeksi määritellään ne ominaisuudet, joita älykkyystestit mittaavat (esim. Neisser, 1996). ”Geneettisen” ja ”kulttuurisen” vastakkainasettelua tulisi kuitenkin välttää, sillä ne ovat aina vuorovaikutuksessa keskenään (Chasiotis, 2011). Esimerkiksi geneettisen perimän lisäksi myös sosiaalinen perimä vaikuttaa moniin yksilön ominaisuuksiin.

2. Miten käsitettä mitataan

Oletetaan, että olemme onnistuneet määrittelemään älykkyyden niin, että se tunnistetaan samaksi, koherentiksi ilmiöksi eri puolilla maailmaa. Seuraavaksi meidän on muutettava älykkyys mitattavaan muotoon. On valittava tehtäviä ja kysymyksiä, joiden ajattelemme mittaavan älykkyyttä. Valinnassa pitää kuitenkin huomioida, mikä on olennaista ja tarvittavaa tietoa tietyssä ympäristössä. Esimerkiksi samat yleistietoon liittyvät kysymykset (maantiede, historia, yhteiskunta tai urheilu) ovat toisissa maissa helpompia ja tärkeämpiä kuin toisissa.

Kuinka monta pelaajaa on rugby-joukkueessa? Mikä on Guinea-Bissaun virallinen kieli? Minkä maan pääkaupunki on Asunción? Mitä sanonta ”naapurin kana näyttää hanhelta” tarkoittaa?

Ainoa tapa taata jokaiseen ympäristöön ja kieleen mukautettujen kysymysten yhtäläinen vaikeustaso on adaptoida ja normittaa testi kyseiseen kulttuuriympäristöön. Tämä tarkoittaa, että ennen varsinaista tutkimusta on tehtävä yksi tai useampi tutkimus, joka keskittyy mittariin muokkaamiseen niin, että se on mahdollisimman käyttökelpoinen, pätevä (validi) ja luotettava (reliaabeli). Pelkkä testin kääntäminen ei riitä tai tee siitä soveltuvaa.

Osin näiden ongelmien takia kansainvälisissä tutkimuksissa nonverbaalisia eli ei-kielellisiä taitoja mittaavat tehtävät ovat yleisiä. Älykkyys onkin monessa tutkimuksessa supistunut tarkoittamaan visuaalista päättelykykyä ja muistitoimintoja. Myös internet on tulvillaan älykkyystestejä, joissa pitää valita tyhjään kohtaan sopiva pala tai jatkaa kuviota. Näitä tehtäviä on pidetty myös kulttuurista riippumattomina (”culture-free” tai ”culture fair”), koska niiden tekemiseen tarvitaan melko vähän kielellisiä toimintoja. Pitkittäistutkimukset kuitenkin osoittavat, että näissä tehtävissä menestyminen paranee sukupolvesta ja vuosikymmenestä toiseen (Greenfield, 1998, Heinen, 2002, mukaan). Näin nopeiden muutosten syy on ennen kaikkea ympäristössä ja kulttuurissa: koulutuksen lisääntymisessä, tietokonepeleissä, älypuhelimien ja tablettien käytössä ja muun visuaalisen informaation käsittelyssä. Muun muassa kokemukset (mahdollisuus käydä koulua) ja oma toiminta (harjoittelu) siis vaikuttavat älykkyystesteissä suoriutumiseen. Mikään älykkyystesti ei ole kulttuurista riippumaton.

3. Otanta

Kun tutkimusmenetelmät on valittu, validoitu ja normitettu, pitää valita tutkimukseen osallistuvat henkilöt. Tutkittaessa kokonaista kansakuntaa olisi parasta tehdä satunnainen otanta (osallistujien valinta sattumanvaraisesti), jotta otos vastaisi väestöä (populaatiota) pienoiskoossa. Edustavaan otokseen osallistujia siis tarvittaisiin ainakin kaikista eri ikäryhmistä, koulutustaustoista ja yhteiskuntaluokista. Psykologisessa tutkimuksessa ongelmaksi muodostuisi kuitenkin soveltuvien tehtävien valinta: lapset ja aikuiset eivät voi tehdä samoja älykkyystehtäviä ja kansalaiset puhuvat eri kieliä äidinkielenään (ks. kohta 4.). Kansainvälisessä tutkimuksessa satunnaisotanta aiheuttaisi myös maiden välisiä eroja vastaajien ominaisuuksien (ns. taustamuuttujien) jakautumisessa. Taustamuuttujat, esimerkiksi koulunkäynti, harrastukset, kaupunki- tai maaseutuympäristö ja työkokemus, ovat yhteydessä suoriutumiseen, ja näiden tekijöiden yleisyys vaihtelee maittain. Tämän takia erot älykkyyspistemäärissä eivät kerro välttämättä suoraan kulttuurieroista, vaan eroista näissä muissa tekijöissä. Väite ”norjalaiset ovat nigerialaisia älykkäämpiä” voisi tarkoittaa yhtälailla ”koulutetut ihmiset menestyvät (keskimäärin) kouluttamattomia paremmin koulumaisissa tehtävissä”.

Jos taas osallistujat valitaan vain hyvin rajatusta ympäristöstä, kuten yliopisto-opiskelijoista, on selvää, että tuloksia ei voida yleistää koskemaan koko maata. Yliopisto-opiskelijat eivät myöskään ole keskenään täysin vertailukelpoisia, koska eri maissa on erilaiset koulutusjärjestelmät. Suomessa opiskelijat valitaan aikaisemman koulumenestyksen ja pääsykokeiden avulla, joissakin maissa opiskelemaan pääsee ainoastaan rahalla.

Otoksen pitää olla mitattavan käsitteen ja tutkimuksen kannalta tarkoituksenmukainen, mutta myös tarpeeksi suuri edustaakseen perusjoukkoa riittävän hyvin ja jotta myöhemmin voidaan tehdä tarvittavat tilastoanalyysit (ks. kohta 5).

4. Aineistonkeruu

Tehtävätyypistä huolimatta arviointitilanteessa pitää käyttää kieltä, sillä ohjeet annetaan suullisesti tai kirjallisesti. Maailman mittakaavassa vain harva lapsi saa käydä koulua saati osallistua testaustilanteisiin äidinkielellään. Ohjeiden noudattaminen ja luonteva vuorovaikutus saattavat sujua parhaiten äidinkielellä, mutta yksilön vahvin testikieli voi olla se, jolla hän on opiskellut ja käynyt koulua. Jokaisen monikielisen lapsen, nuoren tai aikuisen kielellinen profiili on ainutlaatuinen, eikä ole olemassa mitään peukalosääntöjä siihen, mitä kieltä tulisi käyttää missäkin tilanteessa. Tilanne on arvioitava yksilöllisesti jokaisen kohdalla ja otettava huomioon tuloksia tulkitessa. Kieli liittyy myös toiminnanohjaukseen, abstraktien käsitteiden ymmärtämiseen ja visuaaliseen hahmottamiseen. Luku- ja kirjoitustaito ovat esimerkiksi yhteydessä merkkien havaitsemiseen, toistamiseen ja jatkamiseen. Nämä taidot kuitenkin kehittyvät eri tahtia riippuen kielestä ja kirjoitusjärjestelmästä.

Suomi on virallisesti kaksikielinen maa ja kaikki suomalaiset opiskelevat koulussa toista kotimaista kieltä. Miltä tuntuisi, jos suomenkielinen saisi älykkyystehtävän ohjeet ruotsiksi (tai päinvastoin)?
Välj prickade fyrkant som fattas. Välj motsvarande tärning till mönstret.

Kielen lisäksi tehtävien reiluuteen (”test fairness”) liittyy myös mahdollisuus aikaisempaan harjoitteluun. Tehtävät ovat tutumpia – ja siis reilumpia – niille, jotka ovat käyneet koulua ja osallistuneet aikaisemmin koulukokeisiin ja arviointitilanteisiin, pitäneet kynää kädessä ja pelanneet tietokonepelejä, tehneet palapelejä tai viettäneet kesäisin aikaa puuhakirjojen parissa. Mahdollisuus kaikkeen tähän vaihtelee ympäristöstä toiseen.

5. Tilastolliset analyysit

Kun aineisto on viimein kerätty useista kieli- ja kulttuuriryhmistä huomioiden edellä mainitut kohdat, pitää sen luotettavuus lopuksi varmentaa tilastollisten menetelmien avulla. Niillä on keskeinen rooli kulttuuripsykologisessa tutkimuksessa, mutta hyvätkään tilastomenetelmät eivät voi paikata ilmiön huonosta käsitteellistämisestä tai kääntämisestä aiheutuvia ongelmia. Usein käytetyt tilastosuureet, keskiarvot tai korrelaatiot eri kysymysten tai testien välillä, eivät takaa menetelmän luotettavuutta. Tutkimusasetelman, -kysymyksen ja -otoksen mukaan tarvitaan hienostuneempia ja vaativampia tilastometodeja (esim. faktorianalyysit, rakenneyhtälömallinnus ja Item Response Theory -menetelmät). Ilman oikein valittuja menetelmiä tulokset mitattavasta ominaisuudesta tai ryhmien välisistä eroista eivät ole luotettavia. Jos älykkyys on käsitteenä erilainen kahdessa tai useammassa ryhmässä, mutta sitä mitataan samoilla kysymyksillä ryhmästä huolimatta, on tulosten vertailu keskenään sama kuin jos vertailisimme omenoita ja appelsiineja – hedelmiä kyllä, mutta laadullisesti erilaisia.

Psykologisen testin toimivuutta eri ryhmissä voi tutkia esimerkiksi konfirmatorisen faktorianalyysin avulla

Psykologisen mittarin toimivuutta eri ryhmissä voi tutkia esimerkiksi konfirmatorisen faktorianalyysin avulla

Miten Lynnin ja Vanhasen tutkimuksessa (2002) on otettu huomioon ja vastattu näihin lukuisiin älykkyystutkimuksen haasteisiin?

Älykkyys on määritelty kehämäisesti (”älykkyyttä mitataan älykkyystesteillä”) eikä mittareiden soveltuvuutta eri ympäristöihin ole käsitelty. Eri maissa on käytetty yhteensä ainakin 15 eri mittaria, jotka ovat pääosin amerikkalaisia ja englantilaisia. Kaikkien ajatellaan ilmeisesti mittaavan kuitenkin samaa asiaa, koska mittareiden sisäistä luotettavuutta ja validiteettia ei ole tutkittu mitenkään. Muutama mittari korreloi keskenään, mitä tutkijat pitivät riittävänä takeena kansallisen ÄÖ:n luotettavuudesta. Älykkyysosamäärää käytetään synonyymina kapea-alaiselle visuaaliselle päättelykyvylle. Osassa tutkimuksissa älykkyysosamäärä on laskettu ainoastaan piirrostehtävän perusteella.

Tutkijat eivät kerro miten tutkimusosallistujat on valittu, mistä peruspopulaatiosta otannat on tehty tai kuinka hyvin otanta edustaa koko väestöä. Maasta riippuen osallistujat ovat joko lapsia, nuoria tai aikuisia. Menetelmien lisäksi myös otoskoot vaihtelevat maasta toiseen, mutta sanaa ”otos” käytetään tässä tutkimuksessa vain viitattaessa siihen, miten eri maat on valittu mukaan tutkimukseen.

Kirjassa ei ole mitään mainintaa siitä, millä kielellä aineistonkeruu on toteutettu missäkin maassa. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä, puhumattakaan epävirallisista. Tieto pitäisi etsiä alkuperäisistä lähteistä, mutta niiden löytäminen on hankalaa. Yksikin tutkimus on vuodelta 1929.

Toisaalta kaikki tämä on vähän saivartelua, koska 104:n maan kohdalla aineistoa ei ole kerätty ollenkaan – ei keneltäkään, millään mittarilla. Älykkyysosamäärä on arvioitu naapurimaiden keskiarvon mukaan.

Keskiarvojen laskemisen lisäksi tutkimuksen käytetyin tilastomenetelmä on vanha tuttu, korrelaatiokerroin. Muistin virkistykseksi: vaikka tilastot hukkumiskuolemista ja jäätelöiden menekistä korreloisivat keskenään, onko jompikumpi toisen syy? Entä ovatko ne hyviä sinilevän määrän mittareita, vaikka niiden välillä olisikin korrelaatio?

Niin, mitä tästä pitäisi ajatella? Tulee mieleen, että niin kuin ajattelemattomat heitot ja karkeat yleistykset kertovat usein enemmän sanojastaan kuin sanottavasta, tämä tutkimus kertoo enemmän sen tekijöiden heikosta tutkimusmetodien ja psykometriikan hallinnasta kuin sen tutkimuskohteiden älykkyydestä.

Lähteet & kirjallisuutta:

Chasiotis, A. (2011). An epigenetic view on culture: What evolutionary developmental psychology has to offer for cross-cultural psychology, teoksessa F. J. R. van de Vijver, A. Chasiotis, & S. M. Breugelmans (toim.), Fundamental questions in Cross-Cultural Psychology, (sivut 376–404). Cambridge: Cambridge University Press.

Greenfield, P.M. (1998). The cultural evolution of IQ. Teoksessa Neisser (toim.), The rising curve: Long term gains in IQ and related measures, (sivut 81–123). Washington, DC: American Psychological Association.

Heine, S.J. (2002). Cultural Psychology. New York: Norton.

Heine, S.J., Kitayama, S., Lehman, D.R., Takata, T., Ide, E., Leung, C., & Matsumoto, H. (2001). Divergent consequences of success and failure in Japan and North America: An investigation of self-improving motivations and malleable selves. Journal of Personality and Social Psychology, 81, 599–615.

Lynn, R. & Vanhanen, T. (2002). IQ and the Wealth of Nations. Greenwood Press.

Matsumoto, D. & Van de Vivjer, F.J.R. (toim.) (2011). Cross-Cultural Research Methods in Psychology. Cambridge University Press.

Neisser, U., Boodoo, G., Bouchard, T.J., A. Boykin, W., Brody, N., Ceci, S.J., Halpern, D.E., Loehlin, J.C., Perloff, R., Sternberg, R.J., & Urbina, S. (1996). Intelligence: The knowns and unknowns. The American Psychologist, 51(2), 77–101.

Sattumalta saatuja oikeuksia

Videolla ääni käskee astumaan eteenpäin, jos voit näyttää puolisollesi avoimesti hellyyttä julkisilla paikoilla pelkäämättä väkivaltaa tai tulemasta pilkatuksi. Jos saat uskontosi ansiosta kansallisia vapaapäiviä, ota toinen askel eteen. Askel taaksepäin, jos sinua on joskus kiusattu sellaisen asian takia, jota et voi muuttaa. Kauemmas taakse, jos joudut välttelemään tiettyjä julkisia paikkoja turvallisuutesi vuoksi.

13.8.2015 Iltalehden klikkiotsikko kysyi: ”Ovatko laastarit rasistisia – tätä pohditaan Ruotsissa”. ”Ihonväriset” laastarit kun ovat järjestäen vaaleita, vaikka ihot eivät ole. Joku huomautti asiasta, ja syntyi polemiikki. Siis ei ”tottahan se on että valkoinen on edelleen ihmisen normi, taas se huomattiin” -polemiikki, vaan taivastelua siitä, että pitääkö laastareistakin löytää rasismia. Laastareista, vaikka maailmassa on niin paljon pahempiakin ongelmia!

Videolla askelista eteen- ja taaksepäin kysytään, mitä on etuoikeus. Vaikka vaaleista laastareista olisikin vaikeaa löytää tahallista rasismia tai syrjintää (jota taas ei ole vaikea löytää tavasta jolla asia uutisoitiin), on laastareiden alleviivaamat etuoikeudet helppo huomata. Askel eteen, jos löydät kaupasta ihonvärisiä laastareita, jotka todella ovat ihosi värisiä. Askel taakse, jos sinua pidetään pikkumaisena ja neuroottisena, jos huomautat ostavasi mieluummin tummaan ihoosi sopivia tummia laastareita.

Omia etuoikeuksia on vaikea tunnistaa. Ne tekevät elämästä helppoa ja ne tuntuvat itsestään selviltä. Etuoikeuksia ei saada aikaan, ei päivässä tai viikossa tai vuosikymmenissä. Etuoikeus on oikeus, jonka eteen ei ole itse tarvinnut tehdä mitään. Se on oikeus, jonka saa koska on syntynyt tietynlaiseksi – valkoiseksi, heteroksi, rikkaaseen perheeseen, rakastaville vanhemmille – tai tiettyyn maailmankolkkaan.

Jos voit Suomessa suunnitella tulevaisuuttasi miettimättä koska käyt armeijan tai siviilipalveluksen, olet etuoikeutettu.

Jos voit hakea töitä omalla nimelläsi ja kuvallasi pelkäämättä tulevasi suoralta kädeltä ohitetuksi työnhaussa, olet etuoikeutettu.

Jos et koskaan joudu miettimään ihonväriäsi, olet etuoikeutettu.

Kuka osaa laittaa rajan siihen, missä toisten etuoikeudet ja toisten eriarvoisuus ovat tarpeeksi räikeitä, jotta niihin puututaan? Jos työhön pitää ryhtyä yksi asia kerrallaan – tiedättehän, first things first – kuka päättää mistä aloitetaan? Hankitaanko erivärisiä laastareita, jos niille on kysyntää ja suhtaudutaan asiaan ilman sen kummempaa draamaa? Puututaanko ”viattomaan” kielenkäyttöön, joka korostaa eroja naisten ja miesten välillä? Onko väliä mitkä ovat tyttöjen ja poikien vaatteita, leluja tai harrastuksia? Entä palkkaerot, kiinnostaako ketään? Kannattaako näitä nyt miettiä, jos jossain päin maailmaa tyttölapsia tapetaan järjestelmällisesti ja pojat joutuvat sotilaiksi? Puututaanko rasistiseen vihanlietsontaan netissä, vai tuleeko tämä vasta fyysisen väkivallan torjunnan jälkeen?

Kaikkea eriarvoisuutta vastaan voi tehdä töitä samaan aikaan. Empatiaa ja toisten asemaan asettumista voi harjoitella ja niissä voi jopa tulla paremmaksi mitä enemmän treenaa. Jostain pitää kuitenkin aloittaa, vaikka jostain arkipäiväisestä ja banaalista, niin kuin laastareista.

Maailma on luotu sotkan munasta, ja ihminen maissista

Kesä on tutkijan jos ei nyt parasta, niin ainakin kiireisintä aikaa. Kun yliopistojen lähiopetus ja luennot ovat tauolla, alkaa kansainvälisten tiedekonferenssien sesonki. On inspiroivaa ja huojentavaa saada välillä olla porukassa, jossa kaikki ymmärtävät juuri oman erikoisalan jargonia ja tuntevat tärkeimmät teoriat ja aikaisemmat tutkimukset (uskokaa pois, maailmalla tehdään loistavaa kulttuuripsykologian alan tutkimusta, ja sille on omistettu jopa omia tutkimuskeskuksia ja maisteriohjelmia!).

Muutama viikko sitten palasin International Association for Cross-Cultural Psychology -järjestön konferenssista Meksikosta, Chiapasin osavaltiosta – kulttuurintutkijoiden, antropologien, arkeologien, historioitsijoiden ja kielitieteilijöiden mekasta.

Ennen espanjalaisten valloitusta ja sitä seurannutta siirtomaa-aikaa nykyisen Meksikon alueella kukoistivat sekä maya- että atsteekkivaltakunnat. Vaikka eurooppalaisten aikaansaaman tuhon laajuus on kauheudessaan käsittämätön, yhä nykyään Meksikossa puhutaan arviolta 280:tä (!) kieltä. Chiapasin alueella mayakulttuuri on säilynyt hämmästyttävän hyvin vuosisatojen kolonialistisesta paineesta ja nyky-yhteiskunnan ongelmista huolimatta. Hallinnon ja koulutuksen kieli on ensisijaisesti espanja, mutta paikalliset puhuvat äidinkielenään yleisesti tsotsilia, yhtä lukuisista mayojen kielistä. Rinnakkaiselo eurooppalaisten ja heidän jälkeläistensä kanssa on kuitenkin jättänyt jäljen paikallisiin kieliin ja tapoihin – ja toisin päin. Esimerkiksi suomen kieleen asti tulleet suklaa, tomaatti ja kojootti ovat lähtöisin Meksikon suurimmasta alkuperäiskieliryhmästä, atsteekkien nahuatl-kielestä.

Viime vuosikymmenten aikana mayat ovat siirtyneet enenevissä määrin maataloudesta kaupankäyntiin. Perinteinen tekstiilityö on Chiapasissa edelleen hyvin arvostettua ja moni saa nykyään elannon myymällä käsitöitä. Yhteisöjen modernisaation, kaupankäynnin yleistymisen ja vaatemuodin syntymisen myötä tsotsil-kieleen on tullut espanjasta muun muassa uusia värisanoja, kuten azul, sininen, ja naranja, oranssi. Vanhakantaisemman tsotsilin puhuja kun olisi käyttänyt vain yhtä termiä puhuessaan punaisesta ja oranssista, ja toista puhuessaan vihreästä ja sinisestä.

Meksiko_1

Perinteistä teksiilipunontaa Zinacantánin kylässä, Chiapasissa

San Cristóbal de las Casasin käsityömarkkinat

San Cristóbal de las Casasin käsityömarkkinat

Käsin punottujen tekstiilien ja alkuperäiskielten lisäksi mayakulttuurin yhtenä kulmakivenä ovat uskonto ja vuosisatoja vanhat perinteet. Mayojen pyhä kirja Popol vuh kertoo miten maailma ja eläimet on luotu ja miten ihminen tehtiin muutaman virheyrityksen jälkeen lopulta maissista. Vaikka espanjalaiset toivat mukanaan katolilaisuuden, ei se ole onnistunut horjuttamaan kaikkialla paikallisia uskomuksia. Esimerkiksi San Juan Chamula -kylän kirkko näyttää ulospäin eurooppalaistyyliseltä, mutta sisään astuessa aukeaa mayojen pyhä paikka, jonne perheet tulevat rukoilemaan ja tekemään rituaaleja. Osa länsimaista tulleista kulttuurilainoista, kuten katoliset pyhimykset ja arkkitehtuuri, on tullut pakolla, osa taas on varsin omaperäisiä keksintöjä. Esimerkiksi Chamulan uskonnollisissa rituaaleissa käytetään nykyään perinteisempien elementtien – sokeriruokoviinan ja eläinuhrien – lisäksi myös Coca-Colaa. Sen hiilihapot auttavat kuulemma röyhtäisemään pahat henget pois.

Espanjankielinen Popol vuh - mayojen pyhä kirja

Espanjankielinen Popol vuh – mayojen pyhä kirja

Tieteellisten esitysten ohella yksi Meksikon-konferenssin take-home -viesteistä suomalaiseen ajankohtaiseen poliittiseen keskusteluun onkin: kaikki yhteisöt ja yhteiskunnat ovat monikulttuurisia. Monokulttuureja ei ole olemassa. Ihmiset, kielet, tavat ja perinteet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. On lainasanoja, ruokavaikutteita (kiitos Meksikolle myös tortilloista!) ja muuttoliikkeitä. Kaikki kulttuurit muuttuvat. Tuulimyllyjä vastaan taisteleminen tuntuu turhalta. Kannattaisi mieluummin vastustaa vaikka väkivaltaa, eriarvoistumista tai sotia, jotain mistä on ihmisille todellista haittaa.

Lähteet:

Greenfield, P., Maynard, A., & Childs, C. (2015). Social change, informal education, human development, and the shift to formal education: Three generations of families over 43 years in a Maya community in Chiapas, Mexico. IACCP 2015, Culture and Psychology: Global and Local Approaches. San Cristóbal de las Casas, Chiapas, Mexico, 28.-31.7.2015

Hualde, J. I., Olarrea, A., Escobar, A. M., & Travis, C. E. (toim.) (2001). Introducción a la lingüística hispánica. Cambridge University Press.

Lewis, M. Paul, Gary F. Simons, and Charles D. Fennig (toim.). (2015). Ethnologue: Languages of the World. Dallas, Texas: SIL International. Saatavissa osoitteessa: http://www.ethnologue.com

Maynard, A. & Greenfield, P. (2015). Globalization and the development and use of color terminology in Tzotzil Maya children: A diachronic study over 43 years. IACCP 2015, Culture and Psychology: Global and Local Approaches. San Cristóbal de las Casas, Chiapas, Mexico, 28.-31.7.2015

Popol Vuj. Libro sacrado de los mayas. Versión Victor Montejo. Artes de Mexico, 2012.

Psykoanalyysia ja henkimaailman asioita

Suomessa julkinen terveydenhuolto takaa, ainakin teoriassa, kaikille maassa virallisesti asuville yhdenvertaiset terveyden- ja sairaanhoitopalvelut. Monet maahanmuuttajataustaiset ryhmät käyttävät kuitenkin mielenterveyspalveluita huomattavasti suomen- ja ruotsinkielistä väestöä vähemmän, vaikka esimerkiksi kurdin- ja somalinkieliset asukkaat ovat raportoineet kokeneensa erityisen paljon kuormittavia elämäntapahtumia ja olosuhteita. Suomessa asuvat somalinkieliset ovat kertoneet, että kommunikointi terveydenhuoltohenkilökunnan kanssa on joskus haastavaa esimerkiksi erilaisten terveyteen liittyvien käsitysten takia. Mielenterveysongelmien hoitaminen ensisijaisesti yksilöterapian ja lääkityksen avulla voi myös tuntua vieraalta ja tehottomalta, jos potilas itse ajattelee ongelmien johtuvan esimerkiksi sosiaalisen verkoston heikkoudesta tai näkymättömistä voimista. Palveluiden pariin hakeutuminen ja niistä hyötyminen hankaloituu, jos erilaisia tarpeita ja toiveita ei tunnisteta. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että tehokasta ja toimivaa ammattiapua olisi saatavilla kaikille yhtä helposti. Toisaalta kulttuuri- tai kielitausta ei saisi erotella automaattisesti palveluidenkäyttäjiä ”kantasuomalaisiin” ja ”muihin” (ja keitä muuten edes ovat kantasuomalaiset?).

Ranskassa mielenterveyspalveluita on pyritty kehittämään niin, että ne vastaisivat paremmin erilaisista taustoista tulevien kansalaisten tarpeisiin. Pariisissa psykiatri Marie Rose Moro on viimeisen parin vuosikymmenen aikana omistautunut hoitamaan maahanmuuttajataustaisia perheitä etnopsykoanalyyttisen viitekehyksen avulla. Työskentelin maaliskuussa kaksi viikkoa Moron monikulttuurisen ja -kielisen tiimin kanssa kahdessa yliopistollisessa sairaalassa, joissa on tarjolla kulttuuripsykiatrista erikoissairaanhoitoa. Potilaat tulevat vastaanotoille lähetteellä, jos he ja heitä aikaisemmin hoitaneet ammattilaiset kokevat, että perinteiset psykiatriset palvelut eivät auta toivotulla tavalla. Koska kulttuurierot ja niistä kumpuavat käytännön haasteet ovat aina kahden tai useamman osapuolen summa, on lähetteen tehneiden työntekijöiden osallistuttava myös kulttuuripsykiatrisiin konsultaatioihin – maahanmuuttajataustaisten asiakkaiden siirtäminen muille työntekijöille ei siis ole vaihtoehtona.

Etnopsykoanalyysilla on erikoisesta nimestään ja muutamista käytännön sovelluksista huolimatta paljon yhteistä muiden terapiamuotojen kanssa. Terapeutit ovat kiinnostuneita potilaan omasta kokemuksesta ja arvostavat sitä. He haluavat tietää mitä jokin asia merkitsee potilaalle ja pyrkivät muodostamaan toimivan terapeuttisen suhteen potilaan kanssa. Tärkeää etnopsykoanalyyttisessa viitekehyksessä on, että terapeutit kunnioittavat kulttuurista moninaisuutta ja erilaisia arvoja tai tapoja toimia. He myös tunnustavat avoimesti, että ei ole olemassa lopullista totuutta esimerkiksi lasten käytösongelmista tai vain yhtä tapaa hoitaa niitä. Suojelevat rituaalit, rukoukset tai avun pyytäminen henkimaailmasta voivat auttaa joitakin vanhempia jaksamaan ja olla heille merkityksellisiä. Samaan aikaan heille voidaan tarjota mahdollisuutta turvautua vaikka koulupsykologin tarjoamiin tukikeinoihin. Avoin ja arvostava ilmapiiri kannustaa vastaanotoille tulleita potilaita puhumaan aristelematta kokemuksistaan: siirtymäriitit, uhrilahjat, esi-isien rooli ja moniavioisuus eivät ole näissä tapaamisissa tabuja. Ja lopulta vastaanotoilla on aina myös paljon hetkiä, joiden ymmärtämiseen ja jakamiseen ei tarvita kulttuuritulkkeja.

20150304_085702

Muun muassa Avicenne-sairaalan yhteydessä Pariisin pohjoispuolella tarjotaan kulttuuripsykiatrisia palveluita

Näissä pariisilaisissa palveluissa uskotaan, että länsimaisen psykiatrian tapa ilmaista tai hoitaa mielenterveyden ongelmia on vain yksi monista eikä sen tarvitse olla ristiriidassa muiden kulttuuristen käytänteiden kanssa. Psykoanalyysi, kognitiiviset lähestymistavat, neuropsykiatrian teoriat, henget tai pahantahtoiset voimat voivat kaikki ehkä olla totta, mutta mikään niistä ei ole yksinään koko totuus. Monimuotoinen yhteiskunta tarvitsee monimuotoisia palveluita. Ehkä Suomessakin olisi hyvä miettiä, toimisiko nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä tehokkaammin ja tasa-arvoisemmin, jos se huomioisi paremmin sen käyttäjien tarpeita.

Monikielisyys on rikkaus, psykologiassakin

Kolmetoista vuotta sitten kirjoitin ylioppilaaksi ja mietin pyrkisinkö yliopistoon lukemaan psykologiaa vai kieliä. Psykologia voitti, mutta jo muutaman vuoden päästä opiskelin pitkänä sivuaineena espanjalaista filologiaa. Espanja ei tietenkään ollut kaikkein perinteisin sivuainevalinta psykologian pariksi, enkä tuolloin itsekään tiennyt miten käytännössä yhdistäisin kielitieteet ja psykologian. Onneksi vieraista kielistä on vuosien varrella ollut hyötyä on muuallakin kuin matkoilla tai salsatunneilla.

Tiedehistorioitsija Michael Gordin kirjoitti helmikuun alussa internetlehti Aeon Magazinessa julkaistun artikkelin nykytieteen yksikielisyydestä: englanti on valtakieli, jonka osaaminen on vaatimuksena tutkimusten julkaisemisessa ja esimerkiksi kansainvälisissä konferensseissa. Näin ei ole aina ollut, vaan vielä sata vuotta sitten tutkijat osasivat usein jonkin verran saksaa, ranskaa ja ehkä italiaa, venäjää tai latinaa. Nykyään kuitenkin myös psykologiassa dominoiva kieli on – lähes itsestään selvästi – englanti.

Espanjan ja sittemmin ranskan ja portugalin kieliopintojani on ohjannut osin näiden kielten osaamisen hyödyllisyys ja maantieteellinen levinneisyys. Vaikka tieteen valtakieli on englanti, se on silti maailmanlaajuisessa vertailussa puhujien lukumäärän mukaan vasta kolmannella sijalla mandariinikiinan ja espanjan jälkeen (Ethnologue; Lewis ym., 2015). Espanjaa puhutaan lähes koko Latinalaisessa Amerikassa, ja Yhdysvalloissakin on äidinkielenään espanjaa puhuvia arviolta yli 37 miljoonaa. Portugalia (Ethnologuen listalla sijalla 6.) puhuu yli 200 miljoonaa ihmistä, ja se on virallinen kieli Portugalin ja Brasilian lisäksi muun muassa Angolassa, Mosambikissa, Kap Verdellä, Itä-Timorissa ja Macaossa. Myös ranska on levinnyt Euroopan, Karibian ja Pohjois-Amerikan lisäksi esimerkiksi lukuisiin Afrikan maihin.

Mutta: miten muiden kielten osaaminen on tieteessä ja psykologiassa hyödyksi, jos pelkällä englannilla pärjää?

Pärjää kyllä, mutta laaja kielitaito tekee näkyväksi paljon sellaista tietoa, jota ei julkaista englanniksi. Esimerkiksi raportit ja muut julkaisut joita ei tähdätä ensisijaisesti kansainväliseen levitykseen ovat usein maiden kansallisilla kielillä. Hiljattain tein katsauksen Angolan mielenterveystilanteesta, ja lähes kaikki löytämäni tieto oli portugaliksi. Espanjan osaamisesta on ollut hyötyä esimerkiksi vertaillessani latinalaisamerikkalaista mielenterveysluokitusjärjestelmää (Guía Latinoamericana de Diagnósticos Psiquiátricos) WHO:n ja Yhdysvaltojen psykiatrien järjestön (APA) vastaaviin luokituksiin. Ranskassa taas julkaistaan paljon psykologian alan kirjallisuutta, joka ammentaa osin maan kulttuurihistoriasta ja erottuu sen vuoksi englanninkielisestä kirjallisuudesta. Psykoanalyyttisen perinteen ja monikulttuurisuuden risteykseen on Ranskassa myös syntynyt esimerkiksi sellaisia erikoisaloja kuin etnopsykiatria ja etnopsykonalyysi. Kuusi vuotta sitten psykologian tutkintoni loppuvaiheessa olin vuoden Pariisissa työharjoittelussa maahanmuuttajille ja pakolaisille tarkoitetulla psykiatrian poliklinikalla, koska Suomessa vastaavat palvelut olivat (ja ovat edelleen) olemattomia.

Ja kuinka hienoa olisikaan, jos osaisi arabiaa, venäjää, kiinaa, somalia tai japania? Koska, kuten kiinalainen sanonta tietää, kielen oppiminen on kuin saisi uuden ikkunan jonka läpi katsella maailmaa.

Lähteet: Lewis, M. Paul, Gary F. Simons ja Charles D. Fennig (toim.). (2015). Ethnologue: Languages of the World, Eighteenth edition. Dallas, Texas: SIL International. http://www.ethnologue.com

Michael D Gordin (4.2.2015). Absolute English. Science once communicated in a polyglot of tongues, but now English rules alone. How did this happen – and at what cost? http://aeon.co/magazine/science/how-did-science-come-to-speak-only-english/

Ranskalaisesta etnopsykoanalyysista lisää http://www.clinique-transculturelle.org/ ja etnopsykiatriasta http://www.ethnopsychiatrie.net/

Kertomuksia ihmisyydestä

Nigerialainen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie piti heinäkuussa 2009 TED Talks -sarjassa puheen siitä, miksi on vaarallista jos kuulemme vain yhden – väistämättä kapean – tarinan jostakin väestöryhmästä, maasta tai kulttuurista. Yhteen tarinaan ei koskaan mahdu koko totuus, mutta sitäkin vaarallisempaa on, jos tarinoiden kertominen on rajattu vain tietyille ihmisille. Se kenellä on oikeus kertoa tarinoita ja kenen tarinoita kuunnellaan, liittyy tietenkin valta-asetelmiin. Amerikkalainen ja eurooppalainen kulttuurinen ja taloudellinen valta heijastuvat kirjallisuuden ja viihdeteollisuuden lisäksi myös tieteeseen, ja sitä kautta ne muokkaavat ja hallitsevat käsityksiämme ihmisyydestä. Joidenkin arvioiden mukaan noin 90 % psykologisista tutkimuksista on tehty länsimaisten osallistujien parissa (Arnett, 2008). Ongelma tässä ei ole se, että näitä tutkimuksia ei kannattaisi tehdä, vaan se, että tulosten uskotaan kertovan yleisesti ja kritiikittä ihmisistä.

Miten kävisi, jos asetelman kääntäisi päälaelleen ja kuulisimmekin tarinoita Afrikasta, Aasiasta ja Etelä-Amerikasta, paikallisten itsensä kertomina? Jos valtaosa psykologisista tutkimuksista tulisikin näiltä alueilta, niin unohtaisimmeko myös silloin mainita niiden alkuperän? Kelpaisivatko nämä tutkimukset malliksi ihmisyydestä ja yleistettäisiinkö niiden tulokset koskemaan meitä kaikkia?

Chimamanda Ngozi Adichie kertoi, että hänen lapsena kirjoittamissaan tarinoissa oli valkoihoisia lapsia syömässä omenoita, vaikka Nigeriassa ei ollut kumpiakaan. Vasta myöhemmin hän ymmärsi, että tarinoiden päähenkilöt voisivat olla sellaisia kuin hän itse.

Lähteet:

Arnett, J. (2008). The Neglected 95%. Why American Psychology Needs to Become Less American. American Psychologist, 63, 7, 602–614.